Edellistä matkajuttua on luettu sen verran monta kertaa, että se on yksi kiinnostavimmista jutuista tässä blogissa. Päätin kirjoittaa sitten vielä yhden jutun meidän matkasta. Tiedossa siis lisää kuvia ja yleisluonteisia faktoja.
Lagos on trooppista aluetta, jonka vuoksi siellä on niin vihreää.
Syyskuussa siellä on vielä kevät ja edellinen sadekausi vielä piti aurinkoa pilvessä. Lähtöpäivä olikin sitten ihan kunnon sadepäivä eli se siitä altaalla istumisesta ja auringon palvomisesta palamisesta .
Kokonaisia aurinkopäiviä saimme kaksi kappaletta. Lämpötila oli noin 26- 28 astetta, mutta haastetta antoi ilmankosteus, joka huiteli + 80 % päällä joka päivä.
Pari ensimmäistä päivää pää oli litimärkänä koko ajan, mutta sen jälkeen helpotti. Kuuma toki oli, mutta hikoileminen rauhoittui. Kaikki krempatkin parani, se on se lämpö ihmeellinen juttu ihmisen kropalle.
Hotelli. Vartiointi 24/7.
Hotellissa oli ilmastointi ja oma generaattori. Sähkökatkoksia on lähes päivittäin ja joskus useamman kerran päivässä. Yöt oli ilmastoinnin vuoksi ihanan viileitä tai kamalan kylmiä - riippuu keneltä meistä sitä kysyy.
Nigeriassa puhutaan englantia, se on koulu- ja virastokieli.
Valtaosa osaa puhua ihan kieliopillisesti "oikeaa" englantia, mutta arki käytössä on pidgin-englanti. Se on yksinkertaistettua englantia ja saattaa kuulostaa kovin kummalliselta suomalaisen korvaan. Ensiksi ihan siksi, että emme tiedä sellaista kieltä olevan ja toisekseen siksi, että se oikoo kieliopin mutkia suoriksi ja me luulemme, ettei sitä puhuva ihminen osaa englantia. Sitten siihen päälle tietty afrikkalainen aksentti.
Meille perhe jutteli ihan normaalilla englannilla, koska ovat tässä vuosien aikana huomanneet miten meidän kanssa pitää puhua jotta nämä ymmärtää :)
Freedom park ja taideteos.
Englantilaiset saapuivat Nigeriaan jo vuonna 1800-luvun alussa.1900-luvulla britit tekivät Nigeriasta oman siirtomaansa ja olivat siellä aina vuoteen 1960 asti, jolloin Nigeria itsenäistyi. Britit jättivät Nigeriaan mm. koulusysteemin, kielen (no daa) ja molemmat maat ovat osa Kansainyhteisöä (Commonwealth of Nations). Se on brittien entisten alusmaiden ja territorioiden yhteisö. Paitsi Ruanda ja Mosambik - ne kuuluvat yhetisöön, mutta eivät ole olleet brittien hallinnassa.
Lekki, taideteos tien varrella.
Nigerian rannikko on osa länsirannikon orjarannikkoa.Badagryn kaupungissa on mm. mahdollista kävellä 2.5 km orjareitti merelle. Nappasin youtubesta videon tästä aiheesta.
Seteliniput ovat jäätävän kokoisia. Valuutta pitää vaihtaa Nigeriassa, sitä ei ole tarjolla Suomessa. Mukana meillä oli siis euroja ja Junior kävi niitä sitten meille vaihtamassa. Hotelleissa ja pankissa kurssit oli niin huonot, että kannatti käyttää epävirallisia vaihtohenkilöitä. Mm. lentokentän lähistöllä tekee valuuttakauppaa lukematon määrä yksityisiä henkilöitä, joilla on kilpailukykyinen muuntokurssi.
Nippu rahaa. 500 nairaa on noin 1 euro.
Garden eggs. Hedelmä keltaisena ja vihreänä. Munakoison sukua. ei makea. Kummallinen.
Yläkuvan munakoison serkut odottelivat tuossa myyjää, joka oli ne siihen hetkeksi laskenut. Ruuhkassa myydään suklaasta leffoihin. Hedelmät ja muut pakkaamaattomat ruuat ei ihan hurjasti kyllä napannut, koska se saaste. Mutta kauppaa silti tehtiin: ostettiin kankaiset nenäliinat ja Nigerian saksanpähkinöitä eli Nigerian walnuts. Itse en niitä uskaltanut maistaa pähkinäallergian takia, mutta muut nakertelivat niitä niin, että lisäpussukoita piti ostaa useampi seuraavalta myyjältä.
Katunäkymää.
Toyota on paikallisten suosituin automerkki. Varmaakin siksi, että se on kestävä ja helppo korjata itse. Lentokentän lähellä on valtavan kokoinen tori - siis todella valtava - missä myydään varaosia. Sieltä sitten ihmiset menee ostamaan tarvittavat tuotteet ja kohta taas auto kulkee.
Toinen jännä juttu oli, että kadun varrella on generaattoreilla tai moottorilla käyviä renkaan täyttöpisteitä. Muuta ei tarvinnut tehdä kuin laittaa auto parkkiin ja kohta jo aparaatin hoitaja tuli paikalle ja renkaat täytettiin pienellä rahalla.
Merenrannalla. Elegushi beach.
Merenrannalla kävi ihanan kova tuuli. Aallot oli isoja ja horisontissa matkasi letkassa isoja rahtilaivoja .
Talo ja samalla mainos. Victoria Islandille menevän tien vieressä.
Matkalla lentokentälle, näimme matkalla miesjoukon. He olivat jonkun valkoisen peitossa ja kädessä olutpullot.
Siinä vietettiin varpajaisia. Vauvatalkkia ja bissee. Luonnollisesti en ehtinyt tästä kuvaa napata, mutta mielessä kävi kuinka miehet on samanlaisia kaikialla. Vaimo vahtii vauvaa ja isä kavereineen vetää bissee ja pöllöilee.
Kauppiaita ruuhkan keskellä.
Toinenkin yhtäläisyys maailman kaikkien miesten kesken selvisi kanssa. Nimittäin kaikki kuseskelevat minne tahtovat. Pissailevia äijiä näkyi päivittäin tienposkessa. Useita. Äh.
Bussin rahastaja.
Moottoripyöräilijöillä ei ollut kypäriä, lukuunottamatta muutamaa poikkeusta. Takapenkillä ei käytetä turvavöitä (paitsi me, jos sellainen oli tarjolla). Ihmettelen oikeasti, ettemme todistaneet yhtäkään onnettomuutta, kun toi meno on noin huoletonta ja liikenne hurjaa.
Nämä miehet juoksivat ja jarruttelivat liikenteen keskellä tuhottoman painavan metallilastin kanssa. Arkiliikuntaa hevimmän kautta.
Yöelämä Lagosissa on sykkivää ja sitä verrataan New Yorkin menoon. Ehkäpä minä tai äitini ei nyt tosta tiedosta innostuttu niin paljoa kuin se nuorin meidän jengistä ;)
Vielä jäi siis paljon nähtävää ja tehtävää seuraavalle reissulle. Keski-ikäisenä tätinä eniten kiinnostaa Badagry ja point of no return. Toisaalta, se on sen saman tien varrella missä on se passien tarkistuspiste. Se, missä luultiin että auton rengas ammuttiin mäsäksi... ehkäpä sittenkin clubbailemaan sen sijaan?
Tästä matkatarinasta tuli pitkä ja varsin henkilökohtainen.
Kokemukset ovat vain ja ainoastaan meidän omia, emmekä todellakaan ole Nigeria-asiantuntijoita.
Kommentteja ja kysymyksiä toivon saavani paljon, mutta kansallismielisiä ja rasistisia öhötyksiä ei kannata kirjoitella, ne kuvataan säilöön ja sen jälkeen poistetaan. Tarvittaessa ne myös toimitetaan poliisille.
Ja nyt matkaan, pienen johdannon kera:
Lontoossa vuonna -89 toisiinsa rakastui yksi suomalainen ja yksi nigerialaissyntyinen. Se johti avioliittoon vuonna -91 ja liitosta syntyi yksi lapsi vuonna -93. Jouluna -98 nigerialaissyntyinen lähti tapaamaan äitiään Lagosiin ja hoitamaan perheasioita. Tällä reissulla tapahtui paha auto-onnettomuus, jossa päättyi monta elämää, nigerilaissyntyisen elämä mukaan lukien. Yhteydenpito Suomen ja Nigerian välillä oli onnettomuuden jälkeen harvaa, koska puhelinkulut. (Lankapuhelimella soitto maksoi 7 mk/min. )
Isä ja sen lapsi -93
Vaan maailma on muuttunut ja kiitos Whatsappien sun muiden, kulut ovat nykyään nolla rahaa koko maailmaan. Videopuhelut on tosi ihana lisä, mutta ei ne ole sama kuin naamasta naamaan tapaaminen. Se halaus, jota kaikki kaipaa ei onnistu puhelimen kautta.
Lapset ovat nyt kasvaneet aikuisiksi ja aikuiset vanhentuneet. Aika on mennyt niin nopeasti ja sitä ei ole loputtomiin. Meidän oli aika lähteä matkalle, mukana täti-ihminen, Nuori Aikuinen ja Suomen Granny.
Se lapsi ja osa Nigerian serkuista Elegushi Private Beachillä.
Nigerian maine on huono. Nigerialaiskirjeiden "prinssit", korruptio ja Pohjois-Nigeriassa väkivaltaa, kidnappauksia ja murhia tehtaileva terroristijärjestö Boko Harum täyttävät palstatilat, eikä positiivisia uutisia maasta meinaa löytyä mistään. Suomen ulkoministeriökin maalaa maasta aika pelottavan kuvan.
Sitä se on ja ei ole. Nigerian suurin vahvuus on ihmiset. Positiivisuus, ilo ja aitous. Yritteliäisyys ja periksiantamattomuus. Ystävällisyys.
Elegushi Private Beach, Lekki.
Rikollisuutta tottakai on, onhan kyseessä miljoonakaupunki. Siinä missä mm. Riossa tai New Yorkissa tulee käyttää tervettä varovaisuutta mitä tekee ja missä tekee, niin täälläkin. Meillä tosin oli Nuoren Aikuisen serkku Junior koko ajan mukana eli meidän matkanteko oli varsin huoletonta.
Meidän tukikohta (hotelli) oli Victorian saarella, joka on Lagosin businesskeskus. Siellä oli meitä vaaleanpunaisia ihmisiä enemmänkin, emmekä erottuneet joukosta siten, kuten taas mantereella.
Lagosia, Nigerian entistä pääkaupunkia asuttaa noin 21 miljoonaa ihmistä. Siellä on suunnatonta rikkautta ja pohjatonta köyhyyttä. Vaikka Nigerian BKT lienee edelleen Afrikan suurin (sitä se oli ainakin vuonna 2014), se rikkaus jakautuu todella epäoikeudenmukaisesti. Lagosissa sen huomasi konkreettisesti. Öljyn tuomat rahat katoaa hallinnon ja kansallisten öljyyhtiöiden taskuun ja tavallinen kansa taistelee jokapäiväisestä leivästään ilman sosiaalitukia tai eläkkeitä. (Valtiolla uransa tehneet itse asiassa taitavat saada, olin ymmärtäväni).
Ihan vähän piti töitäkin muistella.
Infrastrutuuri on ihan jotain muuta kuin meillä. Kadut ovat huonossa kunnossa.
Asfaltoidut tiet ovat täynnä yllättäviä kuoppia, hiekkatiet epätasaisia. Liikennevaloja on harvakseltaan ja ihmiset hyppivät teiden yli mistä tahtovat. Pienet pakettiauton kokoiset bussit ajelevat väärillä kaistoilla, keket ja mopot sujahtelevat autojen ohi hurjalla vauhdilla. Tööttääminen on vilkun ja kädellä näyttämisen ohella käytössä oleva tehokas työkalu, siihenkin tottui nopeasti kunhan unohti sen, mitä tööttäys Suomessa merkitsee.
Ensimmäisenä parina päivänä olimme kauhusta kankeina liikenteen kaottisuuden takia, mutta meidän kuskit olivat niin loistavia ajajia ja aika nopeasti pelko katosi. Liikenteen lukutaito on siellä ihan toisella tasolla kun meillä täällä Suomessa. Ps. Jooen. En pystyisi ajamaan siellä. Enkä kyllä uskaltaisi ylittää tietäkään yksin.
Kauppakeskuksia on, mutta "tavallinen" kansa ostaa tarvitsemansa tavarat ja ruuat toreilta hintojen takia. Torit on ihan erilaisia kuin meillä ja ne on valtavan kokoisia ja ihan täynnä ihmisiä. Samalla reissulla saat ostettua ruuat, käsilaukun ja farkut. Ihan kun Prismastakin, hei ! Ympäristö on vaan vähän toisenlainen.
Kauppakeskus Novare, Lekki, Lagos
Torikoju
Vegeille ja vegaaneille Nigeria on haastava paikka. Kaikilla aterioilla tarjotaan jotain lihaa: mm. kanaa, kalkkunaa, vuohta. Meidän perheen vegaanille (Nuori Aikuinen) ruuat valmisti sen oma serkku ja pakkasi se hotellillekin ruuat sille mukaan. Ananasta ja tuoretta papaijaa sai aamuisin syödäkseen vaikka kuinka paljon. Oli muuten hyvää ihan näin sekaaninkin mielestä.
Tuoreita luumutomaatteja ja chilejä tomaattikastiketta varten.
Riisiä, keittobanaania (plantain) ja tulista tomaattisoosia kalkkunan kanssa.
Jollof riisiä, nigerialaista paistettua riisiä, keittobanaania ja kalkkunaa. Lisukkeena raastesalaatti kaalista ja porkkanasta kurkun kanssa majoneesillä.
Siitä on aikaa, kun olemme saanut nigerialaisen valmistamana näitä ruokia ja kyllä ne maistuivatkin hyvältä.
Mutta kaikista ihaninta tällä matkalla oli vihdoinkin saada halata näitä ihmisiä, jotka ovat osa minun ja meidän elämää yli 27 vuoden ajalta.
Halata mieheni äitiä, tyttäreni isoäitiä ensimmäistä kertaa. Nähdä, kuinka tyttäreni halaa isoäitiään ensimmäistä kertaa. Olla mukana kun oma äitini saa vihdoinkin kertoa mieheni äidille silmiin katsoen, kuinka mieheni oli hänelle kuin oma poika. Halata mieheni siskoa, hänen lapsiaan ja heidän lapsiaan. Istua hiljaa vierekkäin, käsi kädessä.
Meillä on kaikilla yhteinen, vaikea trauma takana joka muutti meidän kaikkien elämän. Onnettomuus, joka sitoi meidät yhteen loppuelämäksi ja nyt pääsimme aloittamaan uuden aikakauden.
Perhe on tärkein.
No oliko reissu pelkkä onnea ja turvallista oloa ? Ei. Kulttuurishokki iski päälle heti ensimmäisenä päivänä.
Olimme matkalla perheen luota hotellille ja matka tyssähti kesken kaiken. Tien oli tukkinut tarkoituksella raharikas paikallinen rosvo ja megaluksusauton ympärillä tanssi ja lauloi alueella asuvia miehiä. Autosta ilmeisesti jaettiin seteleitä ihmisille. Tässä vaiheessa olimme jo peloissamme, mutta lievä kauhu isku päälle heti sen jälkeen, kun rynnäkkökiväärillä ammuttiin meidän auton vieressä.
Käsitääkseni lahjustenvastastainen poliisiryhmä siinä vain ilmoitti saapumisestaan paikalle. Hetken aikaa oli ympärillämme hälinää, muut ihmiset jatkoivat asioidensa hoitamista kuin mitään ei olisi meneillään. Suma saatiin hajoitettua ja matka jatkui.
Seuraavana päivänä matkasimme kirkkoon. Se oli jokusen ajomatkan päässä, lähellä Beninin rajaa. Rajapoliisit pysäytti meidät ja tarkisti passit. Kaikki oli kunnossa, saimme jatkaa matkaa.
Vaan seuraavaksi rynnäkkövarusteissa oleva poliisi tahtoi meidän vielä pysäyttää, Junior ei sitä tehnyt koska lupa jatkaa oli tullut. Kyseessä oli viranomainen, joka tahtoi lahjuksen. Koska emme pysähtyneet, löi ko. poliisi kiväärillään auton ovea ja rikkoi ovenkahvan. Kyllä siinä itku tuli sen jälkeen, varsinkin kun alkujaan luulin että meitä ammuttiin renkaaseen.
Heille tapahtumat ovat arkipäivää. Meille perusturvallisuutta jäytäviä kokemuksia.
Uskallanko lähteä sinne uudelleen? Uskallan. Tahdonko lähteä uudestaan? Tahdon.
Mikään ei saa ihmistä arvostamaan sitä, mitä itsellä on kun näkee miten joillain ei ole mitään. Toivon, että ajan kanssa en unohda sitä mitä näin ja koin.
Keket
Kyselkää ihmeessä kommenteissa, jos joku juttu jäi vaivaamaan,kiinnostamaan tai ihan muuten vaan.
