Ennen Börjeä pentueita oli kuulemma noin kerran vuodessa, mutta Börjen jälkeen niitä tulikin jo pari vuodessa. Börjen pentueessa oli 3 pentua.
Kesällä 2011, kun selvisi että tämän tädin kissa-allergia oli kadonnut, aloin kyselemään ystäviltä kissanpennun perään. Börjen pentueen kaksi muuta pentua oli jo saaneet kodin, Börjelle ei ollut ottajia. Pentue oli ystäväni työpaikalla Helsingissä, ison taimitarhan tiloissa eli luonnon keskellä, mutta silti ihan kaupungissa.
Meillä oli sovittuna aika, koska menisin katsomaan pentua. Se jouduttiin kertaalleen perumaan, koska pentueen äiti oli lähtenyt omille teilleen, pennut perässä. Lopulta tapaaminen onnistui ja rakkauttahan se oli ensi silmäyksellä. Sovittiin, että Börje muuttaa meille.
Börje oli vain 10 viikkoinen muuttaessaan kotiin. Miksi?
Kaikki muut pennut haettiin samanikäisinä ja Börje olisi jäänyt äitinsä kanssa kaksin kuljeskelemaan vapaasti, hoitajan käydessä kerran päivässä kurkkaamassa kissojen ruokatilanteen. Börjen ihmisperhe nimittäin lähti pitkälle lomalle heti hakua seuraavana päivänä. Siksi.
Börjen ihmisperhe kyllä selvästi rakasti kissojaan ja Börjeä hakiessa saimme mm. katsella videon, kun Böö söi hiiren. Kissanpito oli vaan samanmoista, kun se on aina ollut. eikä Börje maksanut meille senttiäkään.
Sanomattakin siis selvää, että Börje ei ollut saanut vaadittavia rokotuksia. Böön korvat olivat täynnä korvapunkkeja. Ensimmäiseksi siis hoidin Böölle rokotukset ja loishäädön.
Korvat olivat niin pahana, että häätöjä tehtiin muistaakseni kolme kertaa, mutta sitä töhnää ei saatu toisen korvista pois kotikonstein. Ne huuhdeltiin lopulta steriloinnin yhteydessä.
Punkkivaiva oli aiheuttanut korviin pahan korvatulehduksen.
Ei ollut ilmainen kissan silloin, eikä nyt.
Miten nyt sitten Börjen tarina liittyy #MIAUtoo -kamppikseen?
No siten tietty, että Börje on esimerkkitapaus pennusta, joka on osa kissaongelmaa.
Oletan nimittäin, että jos Börje ei olisi meille tullut, olisi tyyppi jäänyt synnyinkotiinsa vaeltelemaan ja siittämään lukemattomia pentueita, pahimmassa tapauksessa vielä äitinsä kanssa.
Lopulta Böö olisi kuollut jäädessään auton alle.
Tämä oli tilanne vajaa 8 vuotta sitten. Tilanne ei ole Suomessa muuttunut siitä mihinkään.
Akuuttiin tilanteeseen auttaa vain raha, jolla eläinsuojeluyhdistykset yrittää parantaa tilannetta valistuksen ohessa. Valistusta on tehtävä väsymättä ja vaikka maineensa uhalla (tällä se on jo menetetty, kauan sitten).
Rakkaus kissoihin ei ole sama asia, kuin kissojen arvostus.
